“Luojan kiitos se rakastaa herkkuja” on hyvin tyypillinen, Pörrö-poniin liitetty lausahdus ja tämän mantran on ainakin tallin vakihenkilökunta sisäistänyt kokemuksen kautta. Harva erehtyy enää yrittämään mitään oriin kanssa ilman että herkkupussi rapisee taskussa tai määränpäässä on ponille ruokasatsi odottamassa. Tosin pelkälle heinälle Pörrö ei enää jaksa kauheasti innostua, mutta esimerkiksi sen sisään ottaminen on lasten leikkiä illalla kun iltakaurat odottavat kupissa, ja senhän ori toki tietää. Arvata vain saattaa millainen armageddon olisi käsillä mikäli tällainen perustavalaatuinen olettamus ei täyttyisi, Pörrö nimittäin osaa tehdä elämästä hankalaa, varsinkin jos ruokahuolto on sen mielestä retuperällä.

Jos siis ajatellaan elämää Pörrön kanssa ilman pohjatonta näläntunnetta poistavaa motivaattoria, on se lyhyesti sanottuna vaikeaa, ori ei nimittäin tahdo motivoitua juuri muusta ja ihminen on sille vain se kuuluisa käsi joka ruokkii. Raivostuttavan orimainen, rajoja venyttävä ja omia tahtotilojaan kernaasti noudattava Pörrö ei sovi lasten tai aloittelijoiden käsiin, vaikkei sinänsä ilkeä olekaan, huonotapainen vain. Talutuskäytös on rettelöivää, hoidettaessa aloillaan seisominen ihan vierasta ja kisapaikoilla muille hevosille kiljuminen ja elvistely niin kuuluu kuin näkyykin varmasti kuuhun asti. Ei Pörrö ole ihan läpihuutojuttu herkkuarsenaalinkaan kanssa kohdattuna, mutta huomattavasti helpompi ja ennen kaikkea motivoituneempi kunnioittamaan ihmisen komentoja.

Niin ratsain kuin ajettaessakin Pörrön asenne on yleensä “en halua” ja “en siedä”, ja hyvin pitkälti kulissia. Tiedä sitten millä ilveellä tämä eläin on saatu koulutettua - ehkä toisen juostessa porkkanasäkin kanssa edeltä? - mutta kyllä siltä osaamista löytyy, motivaatiota sen osaamisen näyttämiseen sitten hieman vähemmän. Erityisesti kaikki vähänkään hidastempoisempi on Pörrön mielestä sieltä ja syvältä, esimerkiksi koulua vääntäessä niskoittelu on enemmän sääntö kuin poikkeus eikä kuskin kenttään saatteleminenkaan ole oriin mielestä mikään ongelma. Ponimaiset, mutta puhtaat ja suorat askellajit sillä kyllä on, samoin notkeutta ja nopeutta, eikä hoksottimissakaan pitäisi mitään erityistä vikaa olla, Pörröä ei vain kiinnostaa tanssia kenenkään muun pillin mukaan kuin oman kaikkivaltiaan itsensä. Toki se palkitsee kun Pörrön sitten saakin toimimaan, mutta hermoja, aikaa ja toistoja asia kyllä vaatii. Oikeastaan ainoa mistä ponin voi tuntea hieman innostuvan ovat esteet; turhan tarkka se ei ole tyylistä ja joskus vauhtia on enemmän kuin järkeä, mutta ainakin Pörrö yrittää, eri asia sitten yrittääkö se pelkästä vauhdin ja hyppäämisen riemusta vai halusta kuunnella ratsastajaansa.

© Serena