Hellä Hopearanta on oululainen suomenhevosharrastaja, joka aloitti kasvatustyötään sopivasti kakskymppisten kesään. Toki näin naapurimaakunnissa asuvina olimme jo tietenkin tavanneet kisoissa ja istuneet iltojakin samoissa porukoissa siinä ohella, joten kun Hellä sitten tuttavallisesti sattui kysymään orisuosituksia sun muita yleisesti wappiryhmässä, kiinnostuin heti tulevista yhdistelmistä ja Hellän aikeista varsojen suhteen. Nainen ihan mielellään kertoikin suunnittelevansa varsojen myyntiä, joten iskin hampaani kiinni ja varasimme alustavasti yhteisymmärryksessä kaksi naisen kolmesta tulevasta kasvatista sillä ehdolla, että niistä tulee tammoja.
Ja niinhän siinä kävi, että kumpikin varsoista sitten oli tammoja, toinen ruunikko pienhevonen ja toinen oikea raudikko hongankolistaja, ja pitäen sanani, vieroituksen tullessa ajankohtaiseksi kaasuttelin hakemaan uusimmat lisäykset tammalaumaan, toisen lastautuessa toista helpommin.

Älä anna nimen hämätä; Mimmissä ei ole juuri murusen aihetta, sillä hirveän rakastettava otus tämä ei sillä perinteisella tavalla ole. Toki, kyllä siitä voi pitää ja varsinkin selästä käsin se on ihan nätti ja ennen kaikkea hyväkäytöksinenkin, mutta näin muuten Mimmi tuppaa lähinnä raivostuttamaan oikuillaan, joita se eritoten harrastaa (tietenkin) just silloin, kun on kiire, paska keli tai muuten vaan surkea päivä.

Niin, on hevosia, jotka toimivat kuin ihmisen mieli. No, Mimmi ei toimi. Se toimii just päinvastoin, mutta tätä ei tule sekoittaa tyhmyyteen; Mimmi ei ole myöskään tyhmä, vaan tietyllä tapaa siis vähän turhankin viisas. Se tietää, milloin on paras mahdollisuus livistää laitumelta kaurapellolle ja milloin kannattaa heittää pari harkittua takaliikettä esteen jälkeen. Energinen ja älykäs, joka oikein valjastettuna toimii voimavarana, mutta muuten aiheuttaakin pelkkää sekasortoa.
Tosiaan, Mimmi ei ole mitenkään se kaikista mukavin hevonen, jota täytyy laitella. Kiltti, toki, mutta paikallaan seisominen tuottaa tälle ikuisesti ikävystymistä ja silloin se tykkää näpertää vähän kaikenlaista; erilaisten merimiessolmujen availu onkin tämän bravuuri, joten tällä on ihan oma ylimääräinen puuhanaru karsinassaan sidottuna, jotta säästellään sitä oikeaa köyttä käyttöön. Sen ohella Mimmi harrastaa tietenkin steppausta, takinhelmojen maistelua ja vasten nojailua, kuten mikä tahansa helposti kyllästyvä hevonen tekee. Mitään kovin pahantahtoista tamma ei ole kuitenkaan oppinut ajan saatossa, eli kunhan tämmöisiä pieniä ärsykkeitä jaksaapi, ei Mimmi nyt sen kummempi ole hoitaa kuin mikään muukaan. Taluttaessa kannattaa tietty vielä muistaa, että tämä on ainaisen valpas sielu, joten vaikka mitään erikoista se ei yleensä harrastakaan, ei olisi ennenkuulumatonta, että Mimmi syöksähtää reippahasti etiäpäin kohdatessaan jotain sen mielestä mielenkiintoista tai vaihtoehtoisesti järkyttävää.

Mimmi ei tosiaan loista ehkä käsittelyssä, mutta ratsastaessa se on oikeasti jo paljon siedettävämpi ja kivempi otus. Kyllä se edelleen vähän mussuttaa kuolaimia ja väistää ratsastajan alta, puhumattakaan satunaisista vinkeistä esteradoilla elämänsä piristämiseksi, mutta kunhan sen ottaa tiukasti heti alun alkaen avuille ja sen laittaa kulkemaan suoraan ja töihin, Mimmi oikeastaan on jopa yhteistyöhenkinen.
Tosiaan, Mimmi on vähän kärsimätön hevonen, joten kouluratsastus ja moinen kulmien läpikäyminen ei ole ihan tämän ominta alaa. Kukapa niitä mutkia oikeasti haluaisikaan tallata, kun voi vetää ne suoriksi. Niinpä sileällä tamman kanssa keskityttiin enemmän semmoiseen yleiseen askellajien ja hallinnan loputtomaan hiomiseen, ja kyllä ne ovat ihan tarpeeksi tälle haastetta ainakin toistaiseksi tarjonneet, mitä nyt satunaisia korkeamman tason liikkeitä ollaan omaksi iloksi kokeiltu. Mitä tulee tämän liikkeisiin, matkaavoittava, hyvin alleen polkeva ja hyvä tempo, ravissa ja laukassa voi hyvänä päivänä nähdä jopa ihan mukavasti korkeuttakin liikkeessä. Käynnissä tällä on ihan auttamaton hoppu, mutta se nyt korjautuu monesti tunnin edetessä ja Mimmin lämmetessä.
Sitten päästään esteille, ja voi pojat, jos Mimmi päättäisi, niin se hyppäisi varmasti aina. Maastossa tai kentällä, tamma nauttii puuhasta suuresti ja tämä on ehdottomasti yksi parhaimpia hyppääjiä tasollaan, mitä meiltä löytyy. Kulmat, suunnat ja korkeudet eivät tätä tammaa pelota, eivätkä liialti ulkomuodotkaan, ja aika varmasti saat varautua aina ylitykseen. Sen jälkeen kannattaa kuitenkin olla hereillä, jotta Mimmi ei lähde omille poluilleen ja keuli turhia, mutta muutenpa hypätä voi ihan huoletta.

Mimmin kisauttaminen ei ole ollut sen kapasiteetista huolimatta ihan itsestäänselvyys; vaikka tämä omalla tavallaan peloton elikko onkin, ei se lastaudu erityisen helposti (lähinnä siksi, että haroo muodon vuoksi vastaan). Matkustaminen tälle ei ole itsessään ongelma, ja käytökseltäänkin se ei juuri eroa koti-Mimmistä, mutta toisaalta juuri siksi se onkin tuplasti kamalampaa, hoitaa ja komennella sitä nyt vielä kiireessä! Ratsuna se on kuitenkin ollut suht luotettava myös kisaympäristössä, mitä nyt hitusen virittäytyneempi jännittyneeseen tunnelmaan, mutta sen karistaa äkkiä lämmittelyissä pois, ja eikö sitä sanotakin, että pieni jännitys on ihan hyväksikin.

© Humutin

I. Muisku, 140cm korkea vaalenpunaruunikko suomenpienhevonen oli koulutettu myös ratsuksi, mutta sen SE juttu oli valjakkoajo. Valjakossa se kilpaili vaativalla tasolla ja pienestä koostaan huolimatta se oli todella näyttävä jopa puoliveristen seassa. Muisku oli muutaman kauden tarjolla jalostukseen kesken kisauransa ja varsat alkoivat osoittaa kyvykkyyttään valjakkoajoon ja kouluratsastukseen Muiskun vielä itse kilpailessaan valjakossa. Jälkeläisiä synti yhteensä 50, joista suurin osa peri isäorin “can do” -luonteen. Pientä kokoa ori ei kuitenkaan niin vahvasti periyttänyt. Ori lopetettiin kotitilallaan Jyväskylän laitamilla 27-vuoden iässä elettyään hyvää hevosenelämää viimeiset vuotensa.

Ii. Muikkunen oli 157cm kokoinen näppärä voikko ratsuori. Ori menestyi etenkin kouluradoilla Vaativa B -tasolla ja se sai etenkin kehuja sen lisätyistä askellajeista. Esteitäkin ori hyppäsi noin 60cm tasolla, mutta sen hyppylahjat eivät olleet kehumisen arvoiset. Ori kantakirjattiin II-palkinnolla ja se sai kehuja etenkin hyvästä, rehdistä luonteestaan ja ratsastettavuudestaan. Orille syntyi huimat 60 jälkeläistä, joiden seassa oli mukavasti voikkoja. Muikkunen jouduttiin lopettamaan 15-vuotiaana vuohisluun murtuman vuoksi, jonka paranemisennuste oli todella huono.

Ie. Kuisku-niminen punaruunikko, 135cm korkea, pienhevostamma, joka oli luonteeltaan sellainen mammanmussukka. Kuisku lähti mukaan juttuun kuin juttuun, mutta maastoesteet oli sen lempparijuttu. Maastoesteillä tamma menestui tasolla CIC1. Se oli myös rohkea kuin mikä, jotka se periytti varsoilleen. Kuisku varsoi viisi kertaa ja suurin osa näistä jäi pienhevosmittaan. Vanhemmiten Kuisku sai muistella kärryjen edessä hölkkäilyä, josta tulikin tamman vanhuuspäivien liikunmuoto. Tamma lopetettiin 22-vuotiaana silmäongelmien vuoksi.

E. Ruusunen, juuri pienhevosmittaan jäänyt, vaaleanrautias kaunokainen kantakirjattiin II-palkinnolla ja se sai kehuja laatuarvosteluissa hyppytyylistään kuin luonteestaankin. Koulukiemuroitakin tamma tattoi hyvin, joskin “vain” helppo B tasolla. Esteitä Ruusunen ylitti 120cm korkeudella, keräten ruusukkeita sieltä täältä. Tamma kokeili onneaan myös maastosteillä kuin valjakkoajossakin, joista jälkimmäisessä sen kuuliaisuudesta oli hyötyä. Tamma kuitenkin nautti esteistä kaikista eniten. Tammalla teetettiin kolme varsaa, joista kasvoi upeita monitaitureita. Tamma jouduttiin lopettamaan 20-vuoden iässä nivelrikon vuoksi.

Ei. Prinssi Roteva oli nimensä mukaan kovin roteva pienhevonen, joka kantoi harvinaisempaa hopeageeniä. Ori kantakirjattiin III-palkinnolla ja siitä kehkeytyi upea kenttäratsu. Roteva ei pelännyt kummallisiakaan esteitä ja se hyppäsi hyvällä tekniikalla. Ori oli useamman kauden jalostusorina, palaten aina kisakentille niin kauan kunnes sen nivelrikko alkoi vaivata enemmän. Tämän jälkeen Roteva sai nauttia kotonaan Tampereen lähettyvillä jalostus-/laidunhevosen elämää. Orille syntyi 25 varsaa, joista vain jokunen peri hopeageenin, mutta järkevä luonne tuntui periytyvän jälkikasvulle.

Ee. Joen Lilja oli kaunis punarautias, 155cm korkea valjakkosuomenhevonen, joka kilpaili myös kouluratsastuksessa tasolla Vaativa B. Tamma oli maastakäsin todella kiltti, mutta ratsastaessa ja ajaessa se vaati napakan ihmisen. Lilja menestyi virtuaalisissa suomenhevosmestaruuksissa ja olikin Tamperelaisen omistajansa tärkeimpiä siitostammoja myöhemmin. Lilja varsoi seitsemän kertaa ja sen varsoja näkee niin, koulu-, este-, kenttä- kuin valjakkoradoiltakin. Tamma piti harmillisesti lopettaa pian viimeisen varsan vieroituksen jälkeen yleiskunnon heikentymisen vuoksi.

© Launi