Milo on kuin maalle tupsahtanut kaupunkilaisserkku, jolle traktorit sun muut maatilan vakiovarusteet ovat suuri ihmetyksen aihe. Ori nimittäin tuijottelee sitä traktoria (omaakin!!) hyvin kummissaan, muttei ole moksiskaan naapurin teinin dronesta, vaikka kapistus lentäisi Milon pään ylitse. Tiedä sitten miksi traktori herättää moista ihmetystä, luulisi sen olevan tuttu ja tavanomainen pörisijä sen pikavauhtia meidän tontillemme ja takaisin naapurin puolelle suihkivan dronen sijaan.

Muutenkin ruunikko suhtautuu näin ihmisnäkökulmasta kaikkein kummallisimpiin asioihin suurimmalla tyyneydellä, kun taas niitä arkisia asioita herra jaksaa ihmetellä silmät hämmästyksestä ymmyrkäisinä. Säpsy, säikky, epäluuloinen tai paikalta jännyyttä pakeneva kaveri Milo ei kuitenkaan ole, se vain.. tuijottaa. Esimerkiksi tarhan portti lukeutuu orin suosikki-ihmetyksiin. Tämähän muuten osaa avata simppelit haat, joten riimu(nnaru) haan ympärille. Milo ei kyllä ole koskaan karannut, korkeintaan se on siirtynyt tarhansa ulkopuolelle jatkaen haan avaamista ja sulkemista helpommin lähestyttävästä kulmasta. Tämmöisten sattumusten vuoksi en uskalla sanoa, onko minulla käsissäni fiksu vaiko yksinkertainen hevonen.
Kiltti Milo aivan taatusti on. Se muistuttaa sellaista kliseenomaista ratsastuskoulun leppoisaa luottopuokkiruunaa, mitä nyt tämä on ihan kansainvälisillä radoilla meritoitunut kilparatsu. Ohi kulkevat orit, tammat tai kehukuormat eivät herraa juuri hetkauta; se seuraa kyllä ympäristöään, muttei stressaa mitään tai rupea alleviivaamaan oriuttaan. Satunnaisine ihmettelyineenkin tämä kaveri on yleensä aina uuden työntekijän vastuulla, Milo kun ei sano mitään mihinkään ja on juuri niin mutkaton käsiteltävä kuin hevonen ikinä voi olla.

Myös ratsuna Milo on sieltä helpoimmasta päästä. Kovatasoinen puoliverinenhän tämä on, ratsastettavuudessa ja luonteenlaadussa on kuitenkin sellaista koko perheen suosikki / ratsastuskoulun opetusmestari -tuntumaa. Ihan perusjuttuja Milo tekee aivan umpisurkeillakin avuilla pyydettynä, minkä lisäksi ruunikon kärsivällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä voi ainoastaan ihailla. Ori ei kuitenkaan isommin tee mitään ratsastajansa puolesta, hyvä eteenpäinpyrkimyskin valahtaa helpoksi löysän letkeäksi, jopa laiskaksi, humputteluksi, maastossa ihan mateluksi. Milo nautiskelee muutenkin metsälenkeistä, eikä sitä itseään haittaa ollenkaan venyttää maastoretkien pituutta - vaikka sitten muuttamalla askeleensa hyyyviiin hitaiksi. Kyllä herra reippaistakin lenkeistä nauttii eikä ota nokkiinsa reippaasta tahdista huolehtivasta ratsastajasta. Laukkasuorilla Milo saattaa vallan innostua, ei se ryöstä, mutta askel kevenee kummasti ja olemukseen tulee sellaista varsa kevätlaitumella -fiilistä ja koko hetkeen nuortenkirjamaisen huoletonta tunnelmaa.

Mikäli ratsastaja antaa tilaisuuden, Milo ihmettelee mielellään sitä sun tätä myös treenien aikana, tai kesken kilpailusuorituksen.. Ei ole kerta tai kaksi, kun ruunikko on pysähtynyt ihastelemaan omaa peilikuvaansa tai haistelemaan (ei edes maistelemaan, vain kohteliaan varovasti haistelemaan) kilparadan koristekukkasia. Uteliaisuus on aina hyväntahtoista, kummastunutta, ja yleensä ori ihmettelee itselleen yhtä tuttuja juttuja kuin mitä se traktori on. Sen sijaan ne johdehirvitykset, joita muut hevoset varovat, eivät herätä Milossa pienintäkään uteliaisuutta tai ihmetystä.
Skarpin ratsastajan kanssa Milo liikkuu kevyen joustavasti hyvällä eteenpäinpyrkimyksellä tehden varmoja, kissamaisen notkeita hyppyjä. Orissa on voimaa ja varmuutta, se hyppää hyvällä tekniikalla, ymmärtää myös kieltää ja pärjää teknisesti haastavillakin radoilla mainiosti. Mitään kisapäätä ruunikolle ei kyllä ole, hyvistä hermoista huolimatta, Milo ei saa yleisöstä tai kilpatunnelmasta irti yhtikäs mitään. Se on kuitenkin äärettömän hyvä ratsu ja treenikaveri, jonka kanssa pistetään kampoihin myös niille hevosille, jotka kisatunnelmasta saavat lisäruutia.

© Lissu T.