Sievä ja kiltti poni, mutta ei ainakaan ensin alkuun purematta niele ihan kaikkea. Mieluummin tutkii ennen kuin hutkii.
Sisäänratsastuksessa ollut kivaliikkeinen ja herkän oloinen, kun on päässyt ihmetykseltään vauhtiin.
- maahantuoja Glenwood Welsh Ponies

Kullankeltainen Penni on poni joka herättää paljon ihastusta missä ikinä liikkuukin, mutta joskus myös hieman vihastusta, lähinnä sitä käsittelevien ihmisten keskuudessa. Toki tamma on saanut hyvän tapakasvatuksen ja eikä sen perusluonteessakaan mitään kuoleman vakavaa vikaa todella ole, mutta kovin paljon energiaa tähän pieneen pakettiin on synnyinhetkellä saatu mahtumaan. Kun Pennillä on tylsää, saavat siitä tietää taatusti kaikki, kimeän kuuluva ääni nimittäin kantaa varmasti tallipihan kauempiinkin kolkkiin ja tarhassa tai karsinassaan teutaroiva voikko kiinnittää väkisinkin huomion. Jos edellä mainitut toimet eivät aiheuta toivottua lopputulosta, tai sitä ei tule tarpeeksi nopealla tahdilla, turvautuu Penni keksimään tekemistä itse. Se tekeminen ei sitten välttämättä miellytä henkilökuntaa laisinkaan, ponin terävä pää nimittäin on kuin tehty kehittelemään pientä tuhoa ja jäynää jos siihen avautuu mahdollisuus. Paras siis pitää Penni tyytyväisenä ja sopivan kiireisenä luvallisen puuhan muodossa.

Hoitotoimien suhteen Penni on varsin helppo. Jos sen liikuntarutiinit ovat jääneet vähän vähemmälle huomiolle, voi tamma jonkin verran häslätä ja liikehtiä, mutta peruskäytöksessä ei Pennin kohdalla ole huomautettavaa. Tamma sopii aloittelijoillekin sillä vähän virkeämmässäkin olotilassa se toimii ihmistä ja yhteisiä pelisääntöjä kunnioittavasti. Liiemmin tätä ponia eivät hätkäytä kisapaikat, vieraat ihmiset tai edes eläinlääkärin toimenpiteet. Ainoa, mikä pistää poniparan hieman happamaksi, on kengitys; selvästikin siitä on äärimmäisen tylsää tönöttää sellaisia aikoja paikoillaan.

Erityisen haastavaa ei ole tamman liikutuskaan, tässä on nimittäin poni jonka työmotivaatio on aina 110%. Periaatteessa Penni sopii myös aloittelijoille eikä sen energiaa ja eloisuutta kannata säikähtää, voikko ei nimittäin mitään pahuuksia tai niskoitteluja yritä, vaikka vauhtia ja pientä häsläämistä voi ajoin esiintyäkin. Eniten Pennillä on kuitenkin annettavaa kokeneemmille, tavoitteellisille ratsastajille, nimittäin paukut eivät tästä pienestä ponista ihan heti lopu. Se liikkuu omalla moottorillaan ja vastaa niin istuntaan, pohkeeseen kuin ohjaksiinkin hyvin. Kaikki vauhdikas tekeminen on varmasti tammalle mieluisinta, jonkun kerran saattaa pieni riemupukkikin irrota, mutta osaa Penni myös keskittyä tarkkuutta vaativiinkin tehtäviin. Askellajit ovat puhtaat, joskin ponimaisen nopeat ja hieman hätäiset, ja sopivalla jumpalla niitä saa pidennettyä ja rentoutettua kouluradoille sopivampaan muottiin. Myös kärryjen edessä kouluosuudet ovat Pennille hieman muita heikompia, mutta se selviää niistä oikein hyvin kun kuski osaa sopivasti vaatia oikeita asioita.

Esteradalla voikolla riittää ponnistusvoimaa korkeisiinkin hyppyihin. Penni on todella nopea ja ketterä, mistä toisinaan voi tarkkuus hieman kärsiä, mutta tarpeeksi ennakoiden se selviää kokoiselleen ponille isoistakin radoista eikä mahdollisilla aikakierroksilla tarvitse sekunneista huolia ellei niitä ota sakkojen muodossa. Myös valjakkoajon tarkkuusosuuksilla kuskin on syytä olla ajan tasalla apujen kanssa, koska Penni itse ei ole lähestymisissä niin tarkka; tammalle mieluisin tyyli toimia tuntuisi olevan “täysiä eteenpäin”. Täysillä se painaisi mieluusti myös maastoradat, oltiinpa menossa sitten ratsain tai kärrypelillä. Jos Penniltä kysyttäisiin, sille maasto onkin ehkä paras juttu ikinä, ehkä vauhdikkaiden laukkapätkien toivossa, ja silloin voikin vastaan tulla niitä harvoja tilanteita kun pidättävät avut eivät haluaisi mennä perille asti. Kyllä tamma tottelee, mutta hieman pitkillä piuhoilla ja sitäkin pidemmällä naamalla.

© Serena

Mr. Powell (Iso-Britannia) kertoo kasvatuksestaan ja Pennin suvusta:
Monipuolinen, laadukas, hyväpäinen ; niillä kasvatusperiaatteilla olemme ponnistaneet paikallisesti welsharrastajien tietoisuuteen ja niihin peilaamme myös tekemiämme yhdistelmiä, ja korvaamme pienenä tilana kasvatusmäärämme laadulla. Toisen polven jalostustyötä oleva Silvercoast Snowdrop syntyi myös mainittujen määreiden lopputuloksena sekä onnekkaiden tähtien alla, koska tamma on malliesimerkki siitä mihin kasvatuksessa pyrimme.

Omistamamme tammalinjan ensimmäinen, Snowdropin emän emä, on Somersetiläiseltä Gleadell Farmilta ostettu Gleadell Heather. Kyseisen kasvattajan varsoja tilallamme on nähty pari jo entuudestaan, molemmat erittäin hyviä käyttöponeja ja periyttäjiä, joten luotto tähän kasvattajaan oli jo vankalla pohjalla. Myöskään Heather ei ole ollut pettymys. Parhaimmat tulokset se on saanut valjakkoajossa, mutta tamma on kiertänyt myös lasten ratsuna showluokissa eikä se aivan osattomaksi näyttelymenestyksestäkään ole jäänyt. Heather on tehnyt myös viisi hienoa varsaa, joista kaksi tammaa ovat jääneet kotiin jatkamaan emänsä jalan jäljissä, perien myös tämän miellyttävän ja energisen luonteen.

Olemme luottaneet Gleadellilaisiin myös orivalinnoissamme, yksi osoitus siitä juuri toinen Heatherista kotiin jääneistä varsoista, Snowdropin emä Silvercoast Harebell. Sen isäksi valikoitui kaunis, musta Gleadell Dafydd toki monipuolisten ominaisuuksiensa puoltamana, mutta erityisesti hyvän rakenteensa vuoksi. Dafydd on monipuolinen junioreiden ratsu, erittäin tasainen luonne ja näyttelykehien konkari. Gleadellin oreista sen voi ilmanmuuta sanoa saaneen eniten huomiota puoleensa maanlaajuisestikin eikä sen suosio siitosoriina ole siitä ainakaan kärsinyt. Heather-Dafydd yhdistelmä myös uusittiin meillä pari vuotta Harebellin jälkeen; ori Silvercoast Hedwydd myytiin Yorkilaiselle welshkasvattajalle ja se on jo niittänyt mukavasti mainetta niin kilpakentillä kuin näyttelyissäkin, eivätkä varsanäytötkään ole hassumpia. Myös Harebell on onnistunut tapaus; emäänsä nähden sillä on erittäin hyvä ja kestävä rakenne, runsaasti liikettä, voimaa ja notkeutta valjakkoon sekä erittäin säteilevän eläväinen persoona. Myös kykyä koulu- ja esteratsastukseen löytyy, joskaan niissä lajeissa tammalle ei ole kilpailtu. Snowdrop on tämän tamman ensimmäinen varsa joten sen vaiheita tulemme varmasti seuraamaan mielenkiinnolla.

Snowdropin isä on toinen kahdesta oriistamme, Duncastle Sailor. Toisin kuin Harebell, on Sailor ori jolta löytyy jälkeläisnäyttöjä jo useiden kymmenien varsojen verran, ja se olikin osa syy juuri tämän yhdistelmän käyttöön. Sailor on hyvin tasainen ori joka suhteessa; se on rauhallinen luonne, korrektirakenteinen ja kohtalaisen osaava. Ei mitään liioiteltua, mutta sopivissa suhteissa kaikkia oikeita palasia, joita ori on periyttänyt hyvin myös jälkeläisilleen, sekä näiden jälkeläisille. Sailorin varsat ovat monipuolisia ja kivoja poneja kaikenlaiseen harrastamiseen sekä luottovalintoja jalostukseen.

Sailorin takaa löytyy myös samalta tilalta kotoisin oleva, jo edesmennyt Duncastle Anchor. Isä ja poika voisivat olla värin, merkkien ja rakenteen osalta kaksoset, mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin, Anchor oli nimittäin elinaikanaan kaikkea muuta kuin tasainen ja jo kuvista voi sanoa oriilla olleen tietynlaista energiaa ja show-asennetta. Anchor olikin ennen kaikkea menestynyt, monia titteleitäkin kerännyt näyttelyponi joka hienon rakenteensa ohella voitti monet kanssakilpailijat juurikin sen asenteen mitalla. Lastenratsuksi ei temperamenttisesta oriista olisi ollut, mutta se toimi valovoimaisena valjakkoponina ja jätti runsaasti upean näköisiä jälkeläisiä, useimmat niistä isäänsä huomattavasti monipuolisemmin menestyneitä.

Blackburn Duchess onkin täydellinen vastakappale Anchorille; rauhallinen, nöyrä, lempeä, samoja ominaisuuksia joita se on jättänyt jälkeläiselleen ja ainoalle pojalleen Sailorille. Ennen kaikkea Duchess oli aktiivivuosinaan kilpaponi joka nähtiin niin helppo A:n kouluradoilla kuin 90cm esteilläkin, eikä suotta, sillä nykyisin ponin omistaja ja silloinen, pitkäaikainen ratsastaja Annie Humphrey työskentelee puoliveristen kanssa kansainvälisillä esteradoilla. Myös Duchess porskuttaa edelleen, poni toimittaa nimittäin eräänlaisen maskotin virkaa Annien tiimissä ja tuttu näky tämän instagram-päivityksissä. Jälkeläisiä Duchess jätti neljä kappaletta, joista yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat näyttäneet emänsä tapaan kyntensä junioreiden kilparadoilla.

© Serena

Päiväkirja 31.01.2023 - kenttäratsastuskilpailussa © Tiikeri (631 sanaa)

Tiistaina 31. päivä tammikuuta 2023 olin kenttäratsastuksen arvokilpailussa muutaman ponini kanssa, joista yksi oli kuvankaunis voikko welshponi Penni. Nimi kuvaa hyvin tammaa, sillä jos olisi tuonakin päivänä saanut pennin jokaisesta ponin metkuista niin olisin jo rikas! Aamu alkoi aikaisin ponien tarhasta haulla. Penni oli onnistunut jälleen yön aikana riisumaan loimensa niin että koko komeus roikkui enään kaulalla ikään kuin kaulaliinana. Hieman mutaiset tarhan pohjat ja piehtaroiminen oli tehnyt tehtävänsä aiheuttaa minulle hirmuisen kiireen. Muut edellispäivänä pestyt ponit menivät suoraan harjattavaksi ja letitykseen kiiltävine karvoineen kun taas voikko - taino silloin musta Penni-poni talutettiin pesupaikalle. Kävin pukemassa kumisaappaat ja sadeviitan päälleni sillä vaikka kisavaatteet odottivat vielä autossa niin ei olisi mukava matkustaa märissä vaatteissa. Huuhtelin ensin suurimmat liat pois letkun päässä olevalla hieman paineistetulla vesisuuttimella. Penni kuopi, pyöri ja hyöri sekä nosteli etuhuulta samalla hirnuen. Koko muu talli ainakin tiesi, että Penni on pestävänä. Saippuan levityksen aikana vettä ja saippuaa päätyi kuitenkin jotenkin sadeviittani alle - kiitos Pennin. Pikkuhiljaa tamman karva alkoi taas kellertää ja kaunis kultainen karva tuli esiin. Loppuhuuhtelusta en selvinnyt yhtään sen kuivemapana kuin pesustakaan, mutta mitäpä sillä enään väliä kun vaatteet oli jo märkänä. Kuivatus oli Pennin mielestä varsin tylsää ja se hamusi riimunnarua ja riimua ja kaikkea sen turvan kosketusetäisyydellä. Pesun ollessa valmis luovutin hengästyneenä ponin apulaisille letitettäväksi ja lähdin itse taloon vaihtamaan vaatteita.

Lopulta pääsimme matkaan, vain vartin aikataulusta myöhässä. Sekin siksi, että Penni oli kaatanut letitysnauhapurkin tallin lattialle. Itse lastaaminen sujui hyvin ja ponit jäivät kuljetusautoon tyytyväisinä syömään heiniä. Matka kesti kolmisen tuntia ja kisapaikalle saavuttuamme oli siellä jo kova kuhina käynnissä. Meidät ohjattiin rekkaparkkiin parkkiin. Menin katsomaan poneja matkan jäljiltä ja ei niin yllättävästi Pennin toiselta vierustoverilta puuttui riimu päästä ja toiselta oli revitty heinäsäkki Pennin puolelle. Varsin tyytyväiseltä kaikki silti vaikuttivat, ovat kai kotona jo tottuneet Pennin sähellyksiin. Apulaiseni jäivät ottamaan poneja ulos kuljetusautosta ja itse suunnistin kisakansliaan hakemaan numerolappua ja kävelemään maastoesterataa. Rata vaikutti melko suoraviivaiselta ja vauhdikkaalta vauhdikkaille hevosille. Osallistuimme Pennin kanssa tutustumisluokkaan, jossa esteet ovat 90cm korkeita ja koulurata suoritetaan tasolla helppo C.

Ensin oli kouluradan vuoro. Verryttelyssä Penni tuntui melko rauhallisesti ja keskittyi hyvin. Lähdin hyvillä mielin radalla, sillä kilpaileehan Penni normaalista kahta tasoa korkeammalla eli tasolla helppo A. Rata sujui erittäin hyvin ja johdimme kilpailua ennen rataesteitä. Kävimme välissä vaihtamassa estevarusteet päälle ja suuntasimme esteverryttelyyn. Pennillä oli välillä hankaluuksia löytää ponnistuspaikkoja ja jouduin tarkkaan ratsastamaan hypyt jo verryttelyssä. Itse radalla homma toimi hieman paremmin, mutta loppurataa kohden pakka alkoi levitä. Askeleet alkoivat pidentyä ja kahdelle viimeiselle esteelle tuli niin huono tie, että niistä tippui puomi ja saimme kahdeksan virhepistettä. Kokonaiskilpailun sijoituksemme tippui jonkin verran, mutta olin luottavainen maastoradasta, sillä se vaikutti juuri Pennille sopivalta. Välissä oli muutaman tunnin tauko, jolloin kävin syömässä ja iltapäivällä oli vuorossa maastoesteet.

Penni oli innoissaan päästessään uudestaan vielä radalla. Tein lyhyen verryttelyn ja pian olikin jo vuoromme startata. Monet muut olivat saaneet joko virhepisteitä esteiltä tai yliaikavirheitä. Yliaikavirheitä minun ei tarvinnut Pennin kanssa pelätä, joten tärkeintä oli vain päästä maaliin estevirheittä. Alkurata sujui melko rauhallisesti ja puolessa välissä aloin kiristämään tahtia. Penni hyppäsi hyvin ja suoraviivaisesti. Vesiesteellä meinasi käydä hassusti kun ohjasavut eivät vauhdissa meinanneetkaan mennä läpi ja Penni oli laukkaamassa esteen ohi, mutta onneksi vahvoille pohje- ja istuinavuilla sain ponin viimetingassa käännettyä esteelle. Loppurata meni hyvin ja pääsimme maaliin estevirheittä ja ihanneajassa! Taputin ponia ja menin loppuverryttelemään. Siirryttyäni käyntiin apulaiseni tulivat kertomaan minulle, että luokan viimeinen on saapunut maaliin ja että me olemme Pennin kanssa voittaneet kokonaiskilpailun! Olin erittäin tyytyväinen energiapakkaukseeni. Kannatti ostaa sika säkissä eli Britannian tuonti postimyyntinä. Pennistä on kuoritunut niin upea harrastehevonen ja onpa se näyttänyt jo periyttävänsäkin upeaa luonnettaan - ratsastuksessa siis. Onneksi isähevosten tasaiset luonteet ovat hieman tasanneet Pennin varsojen jekkuilutaitoja. Palkintojenjaossa Penni esitti muutaman ilopukin laukatessaan jonon kärjessä. Palkintojenjaon jälkeen vein Pennin apulaisilleni ja lähdin verryttelemään seuraavan ponin kanssa seuraavan luokan maastokoetta varten. Penni odotti loppupäivän hevosautossa heinää syöden.